Karaokea ja Pachinkoa Shibuyassa

Täällä taas!
Nyt on viimeisetkin suomalaisvieraat hyvästelty ja olemme jälleen omillamme. Jos olen ihan rehellinen, niin pikkusen tuntuu vaikealta päästä takaisin tähän kirjoittamisen pariin. Yritän nyt kuitenkin sopertaa jotakin.

Nää ihmiset on niin kilttejä! Tuo taustalla kiikkerän
oloisesti kyykistelevä mies antoi siis pöytäpaikkansa
meille ja meni itse tollaselle kukkienistutuslaarin
reunukselle kirjoittamaan tietokoneellaan.

Meidän viime viikon suomalaisvieraat mahdollistivat meille vanhemmille vähän lapsivapaata aikaa. Niinpä me lähdimme kolmen nuoren aikuisen (käyttääkö joku tällaista termiä vielä, varsinkaan itsestään?) voimin viettämään iltaa Tokion yöhön. Sovittuna kohteena oli karaoke, mutta päätimme näyttää vieraallemme myös Pachinko-hallin. Siellä pelataan metallikuulilla, joita yritetään ohjata voittoportteihin, joista saa sitten lisää niitä kuulia. Näitä halleja on noin joka viidennessä kadunkulmassa ja niissä on asiakkaita noin 16-vuotiaista ihan vanhoihin miehiin. Pääasiallisesti pelaajat näyttävät olevan siis miespuolisia, suurelta osin ihan perus salkkuäijiä. Siinäkin, kun me istuuduttiin sitten tutkimaan sitä yhtä peliä, niin vierestä nousi ylös sellanen viiskymppinen mies, läpsytteli puvustansa pahimmat kurtut pois, nosti salkkunsa ylähyllyltä ja talsi ulos. Ne paikat taitaa olla näille janttereille oikein kunnon mielentyhjennyspaikkoja, sillä siellä ei todella kuule omia murheitaan. Pauhu kuvaa ehkä parhaiten sitä meteliä, mikä noissa halleissa on. Noi muut pääsi jotenkin enemmän sen pelin makuun, mut mulla tuli siitä metelistä fyysisesti niin huono olo, että oli pakko häipyä lähimmästä ovesta kadulle vetää henkeä.

Autenttinen pelikyyry

Siinä muuten sattu hauska juttu, kun menin ulos ja ostin automaatista juomaa. Sellanen topakan näköinen herrasmies oikeen saama yrmyllään käveli siitä mun edestäni ja kopsautti aina sateenvarjon maahan, niinkuin välimerkiksi omille ajatuksilleen. Nyt vaan sattu niin, että sen sateenvarjo osui sen verran tiukasti siihen katuun, että sille jäi vaan se kädensija käteen ja itse sateenvarjo jäi keskelle katua tököttämään. Pari japanilaistyttöä alkoi kikattaa ihan kauheesti, kun se mies palasi ihan hölmistyneen näköisenä hakemaan puolikkaan varjonsa.

Sakkia riittää Shibuyassa

Sitten, kun muu seurue oli saanut tarpeekseen pelaamisesta, niin me suunnattiin karaokepaikkaan. Tiskillä sai valita, kuinka kauan haluaa pelata ja minkälaisen juomapaketin laulamisensa kyytipojaksi haluaa nauttia. Nomihoudai valittiin tietenkin, eli juomaa sai tilata kaukosäätimestä tai puhelimella niin paljon, kuin sielu sietää. Ne oli vielä jaoteltu pariin eri listaan, haluaako maistella vain esimerkiksi olutta vai ottaa ihan väkeviä myös.

Vähän on porukka intona

Niin meidät ohjattiin sellaiseen ankeaan pikku neukkariin, joita käytävän varrella oli useita. Pikkasen siinä oli suomalainen ihmeissään, kun olisi heti pitänyt alkaa jotakin laulaa. Saatiin onneksi valoja vähän himmennettyä, niin ei oltu ihan noloissamme. Taidettiin lämmittelyksi vetäistä ensin yhdessä Abbaa ja sitten alettiin ulista kukin omia biisejämme muiden aina auttaessa, mikäli sävel hukkui. Kauhean vaikea oli muistaa yhtäkkiä, mitä olisi ollut kiva laulaa, joten aika paljon valinnat osuivat vanhoihin hitteihin. Ihme juttu, mutta niin vaan siinäkin komerossa vierähti kolme tuntia nopeasti. Sitten vaan taksilla kotiin. Lähikaupasta piti kuitenkin ostaa vähän iltapalaa ja maistoin tällä kerralla toisenlaista juustotuotetta. Huh, näitä mä en suosittele. Jos ne edelliset juustokeksit maistui siltä uuninpellille valuneelta juustolta, niin tämä makumaailma pyöri lähinnä pöydälle pitkäksi aikaa jääneen juuston reunalta.

Ei hyviä