Halloween

Emme ole Tokion tiimellyksessä sentään heittäneet henkeämme, mutta aika kammottaviin pikku mustelmatyttöihin törmäsimme. Täällä on tänään Halloween ja se näkyy katukuvassa hienosti. Taas on ilma täynnä kawaiiiii-huutoja vauvan ja Lodin söpöyttä ylistämässä. Ihmiset, myös siis nuoret ja aikuiset pukeutuvat täällä tosi hienosti. Sanoisin, että ainakin tuossa Roppongin katukuvassa joka kolmannella oli naamiaisasu päällään. 

Meillä on täällä myös vieras Suomesta, joka on vaikuttanut siihen, että kotiin päästyämme nukahdamme mihin sattuu. Kyseessä ei ole mikään kaksikymppinen kreisibailaaja, vaan 86-vuotias ehtiväinen kauniaislainen. Ensi viikolla kylään tulee lisää sukua ja erityisesti seurueen nuorinta täällä odotetaan jo kovasti. 

Yritän löytää aikaa bloggaamiselle, mutta hiukan haastavaa se välillä meinaa olla. Tänään siis nukahdin pyykinlajittelutelineen päälle, mies melkein joka ilta matolle. Nyt kello on täällä 2.56 yöllä, mutta sain sentään pienet kuulumiset laitettua. 

Nyt täytyy mennä takas nukkumaan, että huomenna taas jaksaa mennä viipottaa! 

Upea Hibiya Koen ja tutustuminen Uniqlohon

Uniqlo Ginza: kaksitoista kerrosta tavaraa

Olimme sopineet miehen kanssa, että tänään saisin kaksi tuntia omaa aikaa. Mihin sen sitten käyttäisin? Rentouttavaan kylpyyn onsenissa, taidenäyttelyyn, nukkumiseen (erinomainen vaihtoehto), hiljaiseen ja hallittuun ruokailuun esimerkiksi jossain minikokoisessa ravintolassa? Ei! Suuntasin ostoksille. Yhteen kauppaan kahdeksi tunniksi. Kerroksia on kaksitoista, se selittänee jotakin. Ja se, että sieltä saa hienon merinovillaneuleen kolmella kympillä tai kashmirhuivin samaan hintaan. Ja kyllähän paljon mainostettu puolen litran pulloon mahtuva kevytuntuvatakki kiinnostaa. Ja siis enhän mä nyt sitä pulloon tunge, mutta ihan vaan tiedoksi, että se on niin kevyt ja ohkanen, että se mahtuu aivan mitättömän pieneen tilaan ollen kuitenkin ihanan lämmittävä. Jes!

Aikaa meni minuuttia vajaa kaksi tuntia ja ai että mä olin onnessani. Olin saanut haahuilla ympäri kerroksia välillä aina pysähtyen puntaroimaan "tarttenko mä nyt tosiaan tätä/ ai kun toi on kyllä hyvä löytö/ jaksaisinko sovittaa, vai ostanko tuurilla" -tyyppisiä asioita. Ja sitten taas hyöriä jonkun vaaterekin ympärillä tovin, kunnes "käyn vielä nopeesti kipasees tuolta yläkerrasta toisen värin tästä yhdestä neuleesta". Eli hommailin just sitä, mitä miehet inhoaa, mutta mistä ainakin mä nykyään tykkään. Se on niin harvinaista, että saa miettiä pitkään jotakin asiaa. Tuntuu, että kahden lapsen kanssa koko ajan tapahtuu kaikkea ja koko ajan pitää tehdä päätöksiä, valintoja ja sitten kantaa niistä vastuu. Kaikesta seuraa aina jotain, mikä vaikuttaa ei vain itseen, vaan kahteen muuhunkin henkilöön ja se tosiaan näkyy tässä lasten kanssa olemisessa. Noni, meni sivuraiteelle niin että kolahti.

Hibiya Koen: tyyntä on

Hibiya Koen: ja avaraa

Hibiya Koen: tunnelma kuin elokuvasta

Ennen kuin pääsin tuonne auvoiseen tilaan Uniqlohon, niin vietin lasten kanssa päivän todella kauniissa Hibiyan puistossa. En ollut olettanut, että se olisi niin kaunis ja eläväinen. Jollain tavalla siinä yhdistyi sellainen Central Park-henki ja yksityinen japanilainen puutarha. Puistossa tapahtui paljon, mutta samaan aikaan penkit olivat täynnä rauhassa istuskelevista ihmisistä, jotka joi kahvia, luki kirjaa, keskusteli, söi eväitään... Eli siis kaikkea muuta kuin räpläsivät kännykkää. Metrothan tällä on siitä jänniä paikkoja, että siellä ei saa puhua puhelimeen ja siellä on jopa kehoitus, että erityispenkkien (raskaana, vanha, jalka poikki) lähellä pitäisi puhelin kokonaan sulkea. Sitä nyt ei varmaan tee kukaan, mutta sääntö se on sellainenkin taas. Kaikilla kuitenkin on pää koko ajan alhaalla ja ne joko selaa kännykkää tai nukkuu. Metroissa en ole nähnyt kenenkään vielä juttelevan, joten me vähän erotutaan joukosta, kun jompi kumpi meistä useinmiten kertoo Lodille itsekeksimää tarinaa, jotta vaunuissa istuminen menisi kivuttomammin. Ja taaaaas mentiin sivuraiteelle! Mä ilmeisesti puhun täällä liian vähän, kun menee tällaiseksi pölinäksi tää kirjoittaminenkin.

Tokio Trio

Mies oli viettänyt kaksi tuntia lasten kanssa Mitsukoshi-nimisessä tavaratalossa. Siellä ne oli ostanu Lodin kanssa jossain hienossa paikassa kallista, mutta hyvää sushia. Siitä muuten mies kertoi tänään hauskan jutun. Siinä pöydällä oli ollut pienessä kupissa tikkuja, joista mies oli sitten muitta mutkitta napannut käteensä ja alkanut kaivella hampaitaan. Kesken kaiken se oli havahtunut, että eihän se edes välttämättä ole mikään hammastikku, vaan mikä lie seremoniaesine. Kun se oli kuulemma toisesta päästä hammastikkumainen, mutta leveni toiseen päähän niin, että on neljän tulitikun paksuinen. Se oli sit hädissään tunkenut sen taskuunsa, ennen kuin kukaan huomaa. Siis eihän se nyt varmasti ollut mikään muu kuin hammastikku, mutta täällä on niin erikoisia sääntöjä erityisesti ruokailun ympärillä, että sitä havahtuu vasta jälkeen päin, että meniköhän kaikki sittenkään ihan nappiin.

Paikallinen leipäjono

Kierreltiin ja päädyttiin pitkänhuiskeen kävelyn ja etsiskelyn jälkeen yhteen hawajilaiseen ravintolaan syömään. Voi kun se oli hyvää! En nyt saa päähäni sitä nimeä, mutta palvelusta jäi jälleen hyvä maku suuhun. Muutenkin meidät on otettu ihmeellisen hyvin noien monsterirattaiden kanssa vastaan, mutta nyt, kun oli perjantai, paikka muutenkin täysi (ja varsinkin, kun vietiin sit vaunujen kera kuuden hengen paikka, vaikka syöjiä oli vain kolme), niin silti meille oltiin ystävällisiä ja kivoja. Lodi kysyi, saisiko se yhden sydänilmapallon, mitä ravintolalla oli sisäänkyntinsä luona kaksi. Sanoin, että voin kysyä. Ärsytti vähän, kun onhan se nyt hyvänen aika ihan urpoa pyytää tuollaista asiaa. Mutta laadi-laa, Lodi oli ollut tosi kiltisti koko päivän ja ja ja... Eli kysyin sitä palloa sitten, niinku joku maalainen ja ihan hirveänä yllätyksenä tuli, että niitä ei voi antaa, kun ne on osa kamppanjaa. Kerroin asian Lodille ja vaikka se nyt vähän pahoittikin mielensä, niin ymmärsi ihan hyvin. No problem. Mutta annas olla, kun me päästiin hisseille, niin meidän perään juoksi yksi sen ravintolan tarjoilija sellaisen halloween -kurpitsamukin kanssa. Se selitti olevansa kovin pahoillaan, ettei voinut antaa sitä palloa. (Olin siis tietenkin mainostanut että kun tällä tytöllä oli eilen synttärit ja kaikkea. Maanittelin itteni oikeen noloksi siinä.) Sitten se ojensi sen kupin ja sanoi, että voisiko Lodi ottaa sen heiltä vastaan synttärilahjana. Lodihan oli aivan ymmyrkäisenä onnesta ja kiiteltiin siinä sitten kovasti. Mutta siis todellakin, tämä ei ole eka kerta, kun saa ihmetellä näiden ihmisten ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Siis voi hyvänen aika, kun nää jää itte hissin ovien väliinkin puristuksiin ihan siitä ilosta, että saa painaa sitä < > -nappia (avaa ovet) niin kauan, että päästään kärryillä ovista. Eikä ole vain yksi tai kaksi kertaa, kun pitää ihan ajaa hitaasti pyörillä kengille, kun ne ei tajua siirtyä taakse päin, jotta esim sinne hissiin tosiaan mahtuis. Sumimasen, sumimasen, sumimasen...  Tuota sanaa kuulee kaikkien suusta koko ajan. Pyydetään anteeksi vähän kaikkea.

Ujo kurkkaaja keskellä suurkaupungin vilinää

Alkaa olla sen verta pitkä loru tässä nyt, että on varmaan aika lopettaa tältä erää. Moikka!

Tutkailun kohteena Roppongi Hills

Eilen meidän tytär täytti kolme vuotta. Synttärit oli pidetty (ja lahjat annettu) jo Suomessa, mutta toki ostettiin Seven Elevenistä pari pientä kakkua ja nappasin hätäpäissäni vielä vaaleanpunaisen huulirasvan hänelle lahjaksi. Onneksi! Lodi nimittäin kyseli heti herättyään, että missä lahja on. Ja huulirasvan saamisen jälkeen hän tiedusteli useampaan otteeseen, että milloin ne muut lahjat tulee. Ööööh... Selitin sitten, että "sait muistatkos sen, sen ja sen lahjaksi ja nämä, nämä ja nämä kaverit olivat sun synttäreillä silloin, kun oltiin vielä Suomessa". Ei auttanut. Tyttöhän oli ihan vakavana. Onneksi saatiin sitten selitettyä, että viikonloppuna mennään johonkin huvipuistoon, koska viikolla iskä ei pääsisi mukaan. Annoin myös luvan lähteä keijusiivissä ja erittäin kitchissä kimallehameessa tänään kaupungille. Onneksi japanilaiset tykkäävät kaikesta söpöstä, eikä Lodia katsottu mitenkään kummallisesti päivän aikana. Päinvastoin!

Suuntana oli siis tällä kerralla Roppongi Hills. Voi hyvää päivää, kuinka VAIKEA sitä ostosaluetta oli löytää. Kaikkia hienoja liikkeitä oli kyllä vieri vieressä kadulla, mutta koska täällä oli jälleen koiranilma, niin halusin löytää ostoskeskuksen, jossa voi kärrytellä noi unille sisällä. Toissapäiväinen kahden tunnin lenkki oli nimittäin liikaa. Vihdoin tunnin etsimisen jälkeen sain selville, että Mori Tower on se paikka, mihin kannattaa mennä. Ja siellä alueet Hill Side ja West Walk, niin johan löytyy ravintolaa ja kauppaa. Yhteenkään putiikkiin en noiden tuplien kanssa ängennyt, vaan suhasin ympäri ostoskeskusta pari tuntia. No vähänkö puuduttavaa. Ja sit kun on samalla kauhee vessahätä ja nälkä, niin kyllä oli mammalla mukavuustaso kohdillaan. Siellä oli kuitenkin aivan huippuhyvin imetyshuoneita, invavessoja ja jopa normivessa, mihin mahtuu vaunuilla. Mä oon joku superherkkis sen suhteen, että miten äänimaailmat muuttuu eri tiloissa ja miten helposti siihen pieneen seikkaan voi herätä. No, uskaltauduin sitten yhteen tällaiseen vessaan ja kauheella vauhdilla hoidin asiani niin annas olla, kun paikalle tulee joku mummo, kuka alkaa kurkkii vaunuihin ja kujertaa "kawaii, kawaii" (söpö). Siittä sitte kohteliaasti hymyillen ja ihan kauheella vauhdilla peruutin itteni ulos sieltä vessasta takaisin siihen turvalliseen äänimaailmaan. Kyllä, olen kummallinen näiden juttujeni kanssa välillä.

Todistettavasti hiukan ryhdistäydyin ja laitoin oikein ripsiväriä ja poskipunaa naamioksi

Syötin vauvalle sylissä vähän sosetta ennen kuin Lodi heräsi. Sitten me suunnattiin aikaiselle päivälliselle (mun luonas) joskus neljän aikaan. Olin bongannut lapsille tehdystä esitteestä paikan nimeltään Green Asia. SIellä sai ostettua lasten annoksen ja bentoboksin ja ruokailuvälineet saisi pitää. No koska se synttärilahjahomma oli jäänyt vähän nysäksi (siis esittelin asian tietenkin niin, että tämä on nyt isojen tyttöjen huulirasva, eli vähän niinkuin huulipuna), joten oli kiva, että tähän ruokailuun kuuluisi sitten vähän ekstraa. Nehän nyt ei sitten taas tehnytkään niin suurta vaikutusta, vaan Lodi keskitti kaiken huomionsa pieniin voirasian kokoisiin purkkeihin, joista toisessa oli neon pinkkiä ja toisessa neon vihreää hyytelöä. Niitä se sitten ruokailun jälkeen ihasteli ja maisteli. Maistoin sitä vihreää ja musta se ei maistunut siis yhtään miltään.

Ruoan ja hyytelöiden jälkeen suunnattiin käymään Family roomissa, jossa oli 0-2 -vuotiaille tosi kiva alue ja 3-> -vuotiaille vähän vaatimattomampi leikkialue. Täälläkin oli kuitenkin taas yksityiset imetysalueet, kuumaa vettä korviketta varten ja useita vaipanvaihtopaikkoja. Ihan jees meininki siis.

Bento box on kätsä kolmeen osaan jakautuva eväsboksi,
jonka lapsikin saa helposti kumilenkkiä venyttämällä auki.
Ja katsokaa nyt hyvänen aika noita pieniä syömäpuikkojakin!

En usko, että mennään enää uudelleen sille alueelle, mutta olihan sekin kiva nähdä. Ja nyt kun on siellä kerran käynyt, niin ei ole mitään kynnystä lähteä uudelleen, mikäli niin haluaa. Vieressä näytti olevan aika hyvän nköinen leikkipuisto, mutta sinnehän ei nyt sateella oikein viitsinyt mennä. Tai eihän tota pikkusankaria mikään vesi haittaisi, päin vastoin, mutta äiti ja vauva voi olla toista mieltä....

Viikonlopulle on suunnitelmissa siis ns. Hello Kitty -maailma eli Sanrio Puroland tai sitten Kodomo no Shiro, eli lastenlinna. Se on kai sellainen viisikerroksinen temppu -ja temmellyspaikka, josta Lodi varmasti myös kovasti tykkäisi.

Nyt tuli orkesteri kotiin! Ne kävi hakemassa vähän synttärijätskiä iltaan. Moikka!

Espoo-mamma tekee sateessa huomioita

Ai saaketti! Kauhee koiranilma täällä, mutta pakko lähtee kärryttelee noita sankareita unille. Vauva nukahti sopivasti tuntia ennen kärryttelyä, joten oli sit ekan tunnin kärryissä hereillä. Ihana, helppo vauva mulla. Ymmärsi siis olla vaan hissukseen kopassaan, kun isosisko yritti punoa unta. 

Täällähän ei sitten muuten sadetakkeja käytä kuin laitapuolen kulkijat tai jotkut postinjakajapyöräsuhaajat. Ja suomimammat. Meikittömyys, lenkkarit ja sateen pilkuttamat rillit kruunasivat lookin. Nää sipsuttaa täällä sisävaatteissa ja pikkukengissä, vaikka kuinka vihmoo.

Tästä on viehättävyys kaukana

Pitää alkaa vähän kiinnittää ulkokuoreensa huomiota. Mut sopii tulla kokeilee tätä mammahommaa esim jakkupuvussa.

Viehättävyys noin 12 metrin päässä musta

Ei mutta kaksi tuntia siihen meni kaikkine kommervenkkeineen, kun mä tuolla talsin sateessa menemään. En raaskinu tulla kotiin, kun Lodi olis kuitenkin herännyt ja tarviihan tollanen pikkarainen nyt vielä noi unensa. 

Sushit Megurossa

Eilen lähdin lasten kanssa uudestaan Meguroon. Se on siis vaan kahden pysäkin päässä tästä meiltä. Mistä tuli mieleeni, että kun mies on sanonut yliopistolla, että asutaan Shirokanetakanawassa, niin kaikki on ollu tosi yllättyneitä. Tämä on kuulemma hienoston asuinaluetta. Ei tämä musta kyllä ihan siltä näytä. Mutta kuten sanoin, rauhallista ja siistiä täällä kyllä on. Ja ollaan kyllä kiinnitetty huomiota erityisen kauniisti pukeutuviin ihmisiin. Saa itsekin vähän miettiä, mitä laittaa päälleen. Eli Uniqlo:hon olisi varmaan syytä suunnata. 

Olin lukenut, että Megurossa sijaitsevan Atre-tavaratalon katolla on terassi ja hyvä lastenhoitohuone. Niin olikin! Oikein yksityiset imetyshuoneet ja kaikkea. Ja kuumavesihana korvikkeen tekoa varten.

Ihan huippuja muuten nää näiden "seinäsyöttikset". Joissain vessoissa on seinässä kiinni sellanen kehikko, johon voi vangita lapsen istumaan sillä aikaa, kun käy itse vessassa. Tarvii kyllä sanoa, että joskus varmaan laitan duracell-Lodin siihen nököttämään siksi aikaa, kun imetän. Ehtii muuten toi tyttö imetyksen aikana varmaan kauas, jos sille päälle sattuu.

Vihdoinkin päästiin sushia syömään. Mentiin Smart sushiin, mut ei kyllä tunnettu itseämme aluksi niin hirveen fiksuiksi. Hoo moilasena nökötettiin pöydässämme, kunnes ymmärrettiin, että tarjoilija ei ole tulossa luoksemme. Tilaus tehtiin kosketusnäytöltä ja parin minsan kuluttua raiteita pitkin viiletti kaksi lautasta. Meidän tilaukset! Siitä "junasta" poimittiin pikku lautaset, joilla oli tilaamamme sushit. Kerralla sai tilata aina vain neljä paria sushia.

Lautaset (eri väriset eri hintaisia) kerätään pinoon ja ruokailun jälkeen tsekataan itsemme ulos. Tarjoilija tulee paikalle ja laskee lautaset. Kuitin kanssa mennään sit kassalle ja ulos. Näppärää! Epäsosiaalisen tai yksinsyövän ihanneravintola. Ja hei heippa, miten halpaa sushi täällä on. Tuo annosmäärä ja -laji olisi maksanut Suomessa 100-150 euroa, paikasta riippuen. Täällä ne oli yhteensä 24 euroa.

Ensimakua Ginzasta, Shibuyasta, Ebisusta ja Megurosta

Yhtä skarppina yötä päivää

Nyt on viidennen päivän aamu ja siltä myös tuntuu. Jetlag on nimittäin iskenyt lapsiin tosi pahasti ja sehän meinaa samalla sitä, että me vanhemmat ei myöskään silloin nukuta. Pakko myöntää, että neljä sellaista kahden tunnin yöunilla vedettyä yötä käy raskaaksi. Ehkä jopa enemmän rasittaa se, että kun tuolla koko päivän viilettää ja tekee asioita lasten (eli myös kärryjen) ehdolla, niin tarvitsisi edes siinä illalla ennen nukahtamista pari tuntia omaa aikaa. Ei ole näkynyt täällä osoitteessa!

Perjantaina me päätettiin lähteä käymään Ginzassa. Mentiin yhden mamman perässä, kun se niin ystävällisen vaativasti meitä aina viittoi paikasta toiseen, että päädyttiin lähtee metrolla väärään suntaan. Viiva seinään, turistin must-do-mistake! Lopulta kaikenmoisten huoltotunneleiden, satoja metria pitkien yhteystunneleiden ja hissien jälkeen päästiin Ginzaan sille exitille, mille haluttiin. Adapterin löytäminen seitsenkerroksisesta tekniikkakauppa Big Camerasta ei ollut vaikeaa, mutta ajankohta saattoi olla hiukan haastava. Olin jo aiemmin saanut neuvon, että älkää likkuko metrolla ennen klo 10 tai klo 16 jälkeen. Ei toteltu. Jengiä oli aika paljon ja mukaan lukien se asia, että oli perjantai, niin jengiä oli sitten tosiaankin aika paljon. Lutvittiin kuitenkin ittemme onnistuneesti paikasta toiseen.

Ginzan sivukatu

Ginzassa kohokohta taisi ainakin Lodin mielestä olla automaatista ostettu jäätelö. Vähän epäselvä kuva saatiin tuosta paikasta varmaan ainakin sen takia, että kello oli jo ehtinyt tulla viisi eli oli täysin pimeää neonvaloja lukuunottamatta. Pikkasen haastava yhdistelmä ihmispaljouden, tuplarattaiden ja nälän kanssa. Tulee varmaan tsekattua se paikka myöhemmin myös päivänvalossa.

Risteys Shibuyassa
Kuva lainattu: japanvisitor.com

Lauantaina mentiin poikkee sellasessa pikku kyläpahasessa ku Shibuya. Siellä on tää kuuluisa risteys, jossa katu ylitetään myös vinosuijateillä. Päädyttiin tietenkin siihen, mutta kun menee vaan joukon mukana, niin sitä ajautuu kyllä toiselle puolelle tietä. Jälleen aika oli ehtinyt juosta, joten tajuttiin jälleen olevamme pimeällä liikenteessä. Ja se ei kyllä ollut pikkulasten paikka pimeällä. Ei muuten, mutta neonvalot ja järjetön väkimäärä voi olla kyllä lasten silmille tosi stressaavat, kun aikuinenkin oli ihan jossain videopelitilassa sieltä poispääsyn jälkeen. Mutta täytyihän se nyt kokea. Ja siellä sanoinki miehelle, että nyt olen ainakin itse saavuttanut Tokio-tunnelman. Yleensä kaikista paikoista on jokin tietty kuva, mihin täytyy päästä itsensä sijoittamaan tai tuntuu, että on tullut huijatuksi. Niinkuin vaikka se, että kun menee New Yorkiin, niin viemäreistä nousee höyryä. Tai mitä sitten olisi Lontoo ilman vesisadetta? Huijausta! 

Välillä ympärillämme oli jopa ruhtinaallisesti tilaa

Hankaluutena metrolla liikkumisessa on vaunujen kanssa mielestäni vain yksi asia; hissien löytäminen asemilta. Mikä on kummallista on se, että jokaiselta semalta ei löydy hissiä, eikä kyseisiä asemia voi netistä tarkistaa. Myöskään kaikkia linjoja ei tietenkään yhdistä hissi, joten matka voi katketa äkkiarvaamatta keskellä linjoja, jotka vievät vai väärään suuntaan. Se, jos jokin hidastaa menoa tässä alussa aika paljon. Mut koko ajan oppii ja nyt ainakin tiedetään se, että Akasaka-Mitsuke -asemalla on remontti ja se lisää kävelymatkaa yli 600 metriä. Portaikkoja tälle paluumatkalle siunaantui kuudet, joten käsivoimia tuli treenattua.

Ravintola Nori Shirokanetakanawassa

Sunnuntaina käytiin alakerran ravintola Norissa oikein kivalla brunssilla ja loppupäivä käytettiin kävelyyn ja Ebisuun ja Meguroon tutustumiseen. Oli ihana kävellä pitkin katuja ja katsella ympärilleen. Sunnuntai oli selvästi rauhallisempi päivä ihmisten suhteen. Japanilaiset ilmaisesti laittaa itsensä johonkin vaaleanpunaiseen söpöön laturiin sunnuntaiksi, niin ne jaksaa sitten taas sykkiä koko viikon täysillä. Löydettiin monta kivaa ruokapaikkaa ja kahvilaa matkan varrelta. Luin myös netistä jälkikäteen, että Meguron Atre-tavaratalo-kompleksin katolla on jokin varsin mukava viheralue, jossa voi chillailla ja laittaa lapset juoksentelee nurmikolla. Kuulostaa vahvasti siltä, että mennään poikkeemaan sinne jonain arkipäivänä, kun mies on töissä. Ilalla syötiin sellaisessa paikassa, missä on keskellä grilli ja siihen isketään kaikenmoista läskinpalaa. Oli vesilasi niin rasvaroiskeiden peitossa, ettei siitä meinannut saada otetta. Eli ei mennyt ihan dieettiin se safka.

Ruoka on ollut tähän mennessä aika turvallista, koska kaiken muun hakemisen keskellä on jouduttu tekemään ruokapaikkapäätöksiä Lodin ehdoilla. Ihan joka paikkaan sitä ei voi viedä. Tai voi, mutta ruoat eivät ole hänen makuunsa. Niinpä näin alussa on jouduttu häpeäksemme syömään useammankin kerran pastaa. Lodi onneksi on tosi ennakkoluuloton ruokien suhteen ja maistaa kyllä aina kaikkea, mitä tarjotaan. Sushi on Lodin suosikkiruoka, mutta täällä olemme törmänneet aika yllättävään juttuun. Sushipaikkoja ei todellakaan ole ihan joka nurkalla. Hyvää sellaista siis etsiessä!

Yöpiknik olohuoneessa

Perillä.

Asunto on pieni (40 m2), mutta valoisa, siisti ja hyvällä sijainnilla. Asunnon löytämisessä toimi ratkaisevalla tavalla eräs suomalainen blogi, jossa tämä huoneistohotelli mainittiin puolihuolimattomasti sivulauseessa. Kerron hakuprosessista tarkemmin tulevassa postauksessa.

Tehtiin nopea pyörähdys kulmilla ja havaittiin, että alue on napakymppi lapsiperheelle. Leveät kadut, rauhallista, keskikokoinen ruokakauppa, pieni leikkipuisto ja viheralueita.

Koska kuvatekstiä ei saa lisättyä puhelimella, niin ohessa siis paikallinen maitopurkki aikaerosilmin katsottuna.

Ihan ei muuten mennyt nappiin tämä jetlag-taktikointi. Lähes uneton yö koneessa kostautui sillä, että Lodi nukahti rattaisiin poski turvakaarta vasten ja mies ja mä vauva sylissä sohvalle ryhdikkäästi istualteen. Seiskalta paikallista aikaa (yhdeltä päivällä Suomen aikaa) nukahdettiin ja yhdeltätoista Lodi heräsi tikkana suostumatta jatkamaan uniaan. Eikä mitään, ku koko remmi ylös ja valot päälle. Mies ja Lodi lähti 7/23:iin ja syötiin aika tunnelmallinen piknik meidän sohvapöydän reunoilla kyyristellen. Edamame-papuja, juustokeksejä (maistuu samalta, kuin leivinpaperille valunut juusto lämpimissä uunivoileivissä) ja pocky-tikkuja. Onneksi olin pakannut mukaan ruishiutaleita, koska kaikesta hauskuudesta huolimatta Lodi alkoikin vielä kysellä puuron perään.

Nyt muut nukkuu jo tuolla makuukopissa ja mä istun vesitonkan seurana tässä sohvalla.

Epätodellinen olo. Aivan hereillä ja silti tuntuu kuin olisi jonkun väärän ihmisen silmälasit päässä. Nupissa heittää. Mut täällä me nyt ollaan ja seuraavat viikot tulee olemaan todella antoisia. Vaikkakin uskon, että tämä tulee olemaan tietyllä tavalla myös varsin haastava, miksei raastavakin vaihe elämässä.

Tulee tällaisia kummallisia aikaerokierrosten aiheuttamia älynväläyksiä: itsensä rakastaminen on vähän kuin huonekalu. Vaikka se olisi kuinka pieni hyvänsä, niin jos sitä inhoaa, sille löydy paikkaa millään. Jos taas löytää upean huonekalun, joka on kuinka iso tai väreihin sopimaton tahansa, se sopii kyllä mihin vain. Sille on tilaa, se hyväksytään, sitä rakastetaan ja kappas vaan, ympäristö alkaakin mukautua pikku hiljaa sen mukaan. Itselleen pitäisi kyetä ottaa aikaa ja itseä pitäisi muistaa rakastaa. Ainakin  tykätä kovasti, tai vähintään jonkin verran. Kyllä ne muut asiat siinä ympärilläkin sitten lutviintuu ja hioutuu toimivaksi kokonaisuudeksi.

Ilmassa stressin sähköistämää intoa

Ylihuomenna tähän aikaan saattaa olla jo pieni paniikki. Lento lähtee viideltä ja silloin on paras olla homma hanskassa. Nyt tässä vielä juon kahvia ja syön Hullareiden haamutorttua, kun lapsetkin kerran nukkuu. Näkisin asian niin, että tämä antaa mulle tarvittavia supervoimia tulevaan koitokseen.

Pakkaus-, To do- ja Muista! -listoja on useita. Koneella yksi, kännykässä kaksi ja kaksi tai kolme paperiversiota ehkä ylä- tai alakerrassa lojumassa. Tekemistä siis olisi kyllä, mutta kun nyt hetken, ihan pienen hetken saa olla hiljaa itsekseen, niin pakko ottaa ilo irti.

Opuspino

Tähän blogiin tulee postauksia mun ja kahden lapsen haahuilusta ympäri Tokiota. Seitsemän viikon ajalle on varattu myös viikon junapassi (Japan RailPass, jonka saa ostettua vain Japanin ulkopuolelta), joten tarkoituksena on noin viiden päivän aikana käydä Tokion lisäksi tutustumassa Kiotoon, Himejiin ja Hiroshimaan. Nara vapaana juoksentelevine peuroineen kiinnostaa myös. Kohteet saattavat vielä muuttua matkan varrella, mutta ainakin Kiotossa on tarkoitus olla yö tai kaksi.

Lapset heräs.