Ensimakua Ginzasta, Shibuyasta, Ebisusta ja Megurosta

Yhtä skarppina yötä päivää

Nyt on viidennen päivän aamu ja siltä myös tuntuu. Jetlag on nimittäin iskenyt lapsiin tosi pahasti ja sehän meinaa samalla sitä, että me vanhemmat ei myöskään silloin nukuta. Pakko myöntää, että neljä sellaista kahden tunnin yöunilla vedettyä yötä käy raskaaksi. Ehkä jopa enemmän rasittaa se, että kun tuolla koko päivän viilettää ja tekee asioita lasten (eli myös kärryjen) ehdolla, niin tarvitsisi edes siinä illalla ennen nukahtamista pari tuntia omaa aikaa. Ei ole näkynyt täällä osoitteessa!

Perjantaina me päätettiin lähteä käymään Ginzassa. Mentiin yhden mamman perässä, kun se niin ystävällisen vaativasti meitä aina viittoi paikasta toiseen, että päädyttiin lähtee metrolla väärään suntaan. Viiva seinään, turistin must-do-mistake! Lopulta kaikenmoisten huoltotunneleiden, satoja metria pitkien yhteystunneleiden ja hissien jälkeen päästiin Ginzaan sille exitille, mille haluttiin. Adapterin löytäminen seitsenkerroksisesta tekniikkakauppa Big Camerasta ei ollut vaikeaa, mutta ajankohta saattoi olla hiukan haastava. Olin jo aiemmin saanut neuvon, että älkää likkuko metrolla ennen klo 10 tai klo 16 jälkeen. Ei toteltu. Jengiä oli aika paljon ja mukaan lukien se asia, että oli perjantai, niin jengiä oli sitten tosiaankin aika paljon. Lutvittiin kuitenkin ittemme onnistuneesti paikasta toiseen.

Ginzan sivukatu

Ginzassa kohokohta taisi ainakin Lodin mielestä olla automaatista ostettu jäätelö. Vähän epäselvä kuva saatiin tuosta paikasta varmaan ainakin sen takia, että kello oli jo ehtinyt tulla viisi eli oli täysin pimeää neonvaloja lukuunottamatta. Pikkasen haastava yhdistelmä ihmispaljouden, tuplarattaiden ja nälän kanssa. Tulee varmaan tsekattua se paikka myöhemmin myös päivänvalossa.

Risteys Shibuyassa
Kuva lainattu: japanvisitor.com

Lauantaina mentiin poikkee sellasessa pikku kyläpahasessa ku Shibuya. Siellä on tää kuuluisa risteys, jossa katu ylitetään myös vinosuijateillä. Päädyttiin tietenkin siihen, mutta kun menee vaan joukon mukana, niin sitä ajautuu kyllä toiselle puolelle tietä. Jälleen aika oli ehtinyt juosta, joten tajuttiin jälleen olevamme pimeällä liikenteessä. Ja se ei kyllä ollut pikkulasten paikka pimeällä. Ei muuten, mutta neonvalot ja järjetön väkimäärä voi olla kyllä lasten silmille tosi stressaavat, kun aikuinenkin oli ihan jossain videopelitilassa sieltä poispääsyn jälkeen. Mutta täytyihän se nyt kokea. Ja siellä sanoinki miehelle, että nyt olen ainakin itse saavuttanut Tokio-tunnelman. Yleensä kaikista paikoista on jokin tietty kuva, mihin täytyy päästä itsensä sijoittamaan tai tuntuu, että on tullut huijatuksi. Niinkuin vaikka se, että kun menee New Yorkiin, niin viemäreistä nousee höyryä. Tai mitä sitten olisi Lontoo ilman vesisadetta? Huijausta! 

Välillä ympärillämme oli jopa ruhtinaallisesti tilaa

Hankaluutena metrolla liikkumisessa on vaunujen kanssa mielestäni vain yksi asia; hissien löytäminen asemilta. Mikä on kummallista on se, että jokaiselta semalta ei löydy hissiä, eikä kyseisiä asemia voi netistä tarkistaa. Myöskään kaikkia linjoja ei tietenkään yhdistä hissi, joten matka voi katketa äkkiarvaamatta keskellä linjoja, jotka vievät vai väärään suuntaan. Se, jos jokin hidastaa menoa tässä alussa aika paljon. Mut koko ajan oppii ja nyt ainakin tiedetään se, että Akasaka-Mitsuke -asemalla on remontti ja se lisää kävelymatkaa yli 600 metriä. Portaikkoja tälle paluumatkalle siunaantui kuudet, joten käsivoimia tuli treenattua.

Ravintola Nori Shirokanetakanawassa

Sunnuntaina käytiin alakerran ravintola Norissa oikein kivalla brunssilla ja loppupäivä käytettiin kävelyyn ja Ebisuun ja Meguroon tutustumiseen. Oli ihana kävellä pitkin katuja ja katsella ympärilleen. Sunnuntai oli selvästi rauhallisempi päivä ihmisten suhteen. Japanilaiset ilmaisesti laittaa itsensä johonkin vaaleanpunaiseen söpöön laturiin sunnuntaiksi, niin ne jaksaa sitten taas sykkiä koko viikon täysillä. Löydettiin monta kivaa ruokapaikkaa ja kahvilaa matkan varrelta. Luin myös netistä jälkikäteen, että Meguron Atre-tavaratalo-kompleksin katolla on jokin varsin mukava viheralue, jossa voi chillailla ja laittaa lapset juoksentelee nurmikolla. Kuulostaa vahvasti siltä, että mennään poikkeemaan sinne jonain arkipäivänä, kun mies on töissä. Ilalla syötiin sellaisessa paikassa, missä on keskellä grilli ja siihen isketään kaikenmoista läskinpalaa. Oli vesilasi niin rasvaroiskeiden peitossa, ettei siitä meinannut saada otetta. Eli ei mennyt ihan dieettiin se safka.

Ruoka on ollut tähän mennessä aika turvallista, koska kaiken muun hakemisen keskellä on jouduttu tekemään ruokapaikkapäätöksiä Lodin ehdoilla. Ihan joka paikkaan sitä ei voi viedä. Tai voi, mutta ruoat eivät ole hänen makuunsa. Niinpä näin alussa on jouduttu häpeäksemme syömään useammankin kerran pastaa. Lodi onneksi on tosi ennakkoluuloton ruokien suhteen ja maistaa kyllä aina kaikkea, mitä tarjotaan. Sushi on Lodin suosikkiruoka, mutta täällä olemme törmänneet aika yllättävään juttuun. Sushipaikkoja ei todellakaan ole ihan joka nurkalla. Hyvää sellaista siis etsiessä!